2. elokuuta 2012

Hajoaminen

Ensimmäinen päivä Wadeyessä [wadeessä]. Duuni alkoi vasta maanantaina, mutta me päätettiin saapua pääkallopaikalle paria päivää aikaisemmin ihan vain tutustumaan paikkaan paremmin. Me kyllä tiedettiin, että Wadeye tai toiselta nimeltään Port Keats on minimaalinen kylä ja äkkiä tutustuttu, muta olisipa sitten aikaa suunnitella alkavia kursseja, käydä koululla ja järjestellä muita juttuja. Meidät lennätettiin pikkuisella potkurikoneella Wadeyen lentokentälle, joka muistuttaa erehdyttävästi bussipysäkkiä. Siellä me sitten pompoiltiin ja odoteltiin, josko joku tulisi meitä vastaan. No, ei tullut.






Terminaali 1

Paikallinen poliisi kysyi, haluaisimmeko kyydin jonnekin kamojemme kanssa, ja hetken siinä rupateltuamme hän sanoi hakevansa jonkun koululta. Koulu oli kiinni, sillä oli koululaisten lomat, joten hän ajeli ympäri kylää, kunnes törmäsi johonkuhun, joka työskenteli koululla. Näin täällä Northern Territoryssä - Pohjoisosavaltiossa. Me heitettiin kamat peräkärryyn, ahtauduttiin nelivetoon ja ajettiin puoli korttelia koululle. Ehkä lentokentältäkin näkyvistä kiipeilytelineistä olisi voinut päätellä jotakin. Meidän kuski antoi arvokkaan vinkin - kaikki, mitä ei ole naulattu kiinni, saattaa lähteä kävelemään nopeasti - joten me pinkaistiin äkkiä toimistoon, josta lukuisten puheluiden jälkeen selvisi, mikä tulisi olemaan meidän tuleva osoite, ja äkkiä takaisin peräkärrylle, jossa meidän kaikki 75 kiloa matkatavaraa lepäsivät. Uusi kämppä on kiva ja iso. Tosin sisustettu lujalla kasarimeiningillä ja persoonattomasti. Me väännettiin äkkiä pesukone päälle, käytiin kaupassa, siirreltiin huonekaluja ja mentiin nukkumaan.





Toinen päivä Wadeyessä. Mä heräsin aikaisemmin kuin Grant ja kävin hakemassa pyykit sisälle. Viikkailin niitä rauhassa sängyn päässä ja Grant heräili hiljalleen. Sitten meni selkä. Jokin niksahti. Ei tuntunut kivalle. Mua nauratti, miten voi ihminen teloa itsensä viikatessaan vaatteita, sitten ei enää naurattanutkaan. Kävin sängylle makaamaan enkä siitä enää noussut. Alaselkään sattui saatanallisesti, eikä jaloissa ollut lainkaan voimaa. Ihan kuin ne olisivat yhtäkkiä halvaantuneet. En pystynyt nousemaan, en kävelemään, en oikein istumaankaan. Grantiä vielä nauratti tässä vaiheessa, ehkä vähän muakin. Sitten tuli vessahätä ja itku.

Mä tankkasin itseni täyteen kipulääkkeitä, mutta mikään ei auttanut. Yritin linkata Grantin käsipuolessa vessaan, mutta ei siitäkään tullut mitään. Lopulta Grantin piti ottaa mua kainaloiden alta kiinni ja raahata pytylle. Näky oli kyllä varmaan huvittava, mutta mä huusin kuin syötävä. Sain sentään itse housut kinttuihin, joten on vielä jonkinlainen itsekunnioitus tallessa. Toistaiseksi. Grant raahasi mut samalla menolla takaisin sänkyyn. Mä itkin, kuolasin Grantin olkapään märäksi ja huusin jostain syystä: "Ei, ei, ei!" Onneksi Grantin suomen kielen -tunnit olivat silloin aikanaan päässeet niin pitkälle, että sana ei on entuudestaan tuttu. Paikallaan maatessa ei sattunut enää mihinkään, ja kaikki oli hyvin. Ehkä tästä vielä selvittäisiin.

Parin tunnin päästä tuli taas vessahätä. Mä urheana yritin suomalaisella sisulla yksin vessaan. Mä pääsin noin kaksikymmentä senttiä sängystä, kunnes alkoi taas huuto ja itku. Mikä siinä on, kun parkuu oikein kunnolla, ei pysty kontrolloimaan leukaansa sen vertaa, että kuola pysyisi siellä oraalikaviteetissä eikä esim. ympäri omaa tai toisen paitaa? Grant määräsi, että nyt lähdetään sairaalaan. Mä olin edelleen sitä mieltä, että eihän tässä mikään ole. Odotellaan nyt vielä. Realiteetit täysin kohdallaan. Oikeastaan mua ei kauheasti kiinnostanut viedä tätä spektaakkelia ihmisten ilmoille. Meillä ei ole täällä autoa käytössä, joten meidän olisi tarvinnut kävellä sairaalaan. Sinne on alle kortteli matkaa, mutta, jos mä en päässyt edes vessaan, niin millä ilveellä mä olisin päässyt sairaalaan? Eihän Grant mua sinne asti olisi jaksanut kantaa. Varpaat vain viistivät maata.

Grant oli sitä mieltä, että soitetaan joku koululta hakemaan meitä. Mä käskin sen sairaalaan kysymään, josko joku sieltä olisi voinut tulla meille. Saisin nyt ainakin sinä aikana rintsikat päälle ja räät poskilta. Lopulta Grant palasi pyörätuolin kanssa. Mut istutettiin tuoliin, kannettiin rappuset alas ja rullattiin ympäri kylää sairaalaan. Moro, mä oon Saara, teiän uusi opettaja. Juu, ei tässä mitään. Normiperjantai. Oli kyllä paikalliset aboriginaalit vähän naama pitkänä. Sitten ne jatkoivat menoaan. Ensimmäinen kokonainen päivä Wadeyessä, ja mua rullataan itkuhirviönä sairaalaan kuolat rinnuksilla ja räkä poskella. Lähtemätön ensivaikutelma. Teki mieli huutaa, että ei tämä kylä nyt niiiiiin hirveä ole, ei tämä siitä johdu, mä vaan viikkailin pyykkiä. Sitten mä ajattelin, että parempi olla vain turpa kiinni. He varmaan jo valmiiksi ajattelevat, etteivät valkoiset naiset täällä pärjää.




Sairaalassa sairaanhoitaja ensin kyseli kaikenmoista ja sitten sörkki ympäriinsä. Hassua, ettei selkä ollut lainkaan kosketusarka. Odoteltiin lääkärin vapautumista, ja sairaanhoitaja kävi hakemassa mulle kipulääkkeitä. Hoitajatar palasi lääkekaapilta ja sanoi, että suun kautta otettava hitaasti vaikuttava morfiini olikin loppu, joten lykätään nyt sitten neulalla käteen. Aha. Okei. Lääkäri kävi testailemassa refleksejä sun muuta ja totesi, että mulla on joko aikamoinen kramppi, hermo puristuksissa tai välilevy vuotaa, mikä aiheuttaa ärsytystä ja kipua. Niin mä luulisin, että se sanoi. Maailma alkoi olla jo aika pehmeä. Mä sain kaikenlaisia nappeja mukaani, ja Grant rullasi mut takaisin kämpille. Loppupäivä menikin sitten naureskellessa oven karmeille ja värikkäälle katolle. Weeeeee!  Pihalla on yksisarvisia.


Yksisarvisia ja sateenkaaria


Kolmas päivä Wadeyessä. Mä nukuin ehkä paremmin kuin ikinä. Kertaakaan en herännyt kipuun. Aamulla mä heräsin taas aikaisemmin kuin Grant ja yritin omin neuvoin vessaan, kun olo oli kerta niin hyvä. Romahdin sitten polvilleni. Ei ollut vieläkään pitoa vasemmassa jalassa. Eihän mun sitten auttanut kuin herättää Grant, ja taas me taiteiltiin mut vessaan rinnat vastatusten kainalon alta kiinni pitäen pytylle. Mä en ollut tässä vaiheessa pessyt hampaitani tai käynyt suihkussa kolmeen päivään, joten mä väen vängällä vinguin itseni suihkuun. Enhän mä suihkun alla seisomaan pystynyt, joten me tukittiin muovipussilla viemäri ja täytettiin lämpimällä vedellä amme. Makoilin siellä sen aikaa, kun Grant kävi kaupassa ja sairaalassa varaamassa uutta aikaa.

Onneksi sairaala olikin viikonlopun kiinni, sillä mähän nousin kylvystä ihan uutena ihmisenä. Ties sitten, olisiko lämmin vesi auttanut vai mikä, mutta mä pystyin joten kuten klenkkaamaan omillani ympäri kämppää. Jos puree hampaat yhteen oikein kovaa, mä pystyin vaappumaan a la Martti Ahtisaari aina pari metriä kerrallaan. Sitten pitikin pitää hengähdystauko. Aika onnetonta mun meno oli, mutta nyt mä olen taas täysin independent woman, kun pystyy omin neuvoin vaihtamaan kalsaritkin. Mulla alkoi käydä aika melko pitkäksi liikkumattomuuden vuoksi. Meillä näkyy viisi rakeista kanavaa, ei ole nettiä ja radio on onneton. Mä harjoittelin ranskalaista manikyyriä ajan kuluksi, mutta lopputulos oli sen näköinen, että mun olisi ollut hyvä pulahtaa kynsilakanpoistoaineeseen. Huoh. Tylsää.


Sitten alkoi rytistä. Kadulta kuului huutoa. Mä vilkaisin ikkunasta ulos. Siellä oli jotain hämminkiä. Mä en vielä puhu murrinh-pathaa - paikallista kieltä -, mutta äänensävystä ja satunnaisista motherfucker-huudoista päätellen kyseessä eivät olleet bileet. Kadulle alkoi purkautua taloista kymmenittäin ihmisiä, huuto kohosi ja kohosi. Poliisit kurvasivat paikalle, mutta jos kylässä on kaksi kyttää ja mellakoitsijoita on yli sata eikä heidän kieltään ymmärrä, huono siinä on väliin mennä. Poliisit olivat vain lähinnä tilanteessa läsnä. Ei muuta. Lopulta porukka hajosi kahteen, ja ensimmäinen porukka lähti kohti jokea ja toinen kohti futiskenttää. Oletettavasti kotiinsa. 



Väärin. Ensimmäinen porukka kiersi vain korttelin ja oikaisi kapealle kinttupolulle, jonne poliisit eivät autollaan päässeet. Sieltä he juoksivat joutomaan toiselle puolen heitellen kiviä toisen porukan taloja päin. Toinen porukka juoksi taloistaan ja heitteli kiviä ensimmäisen porukan päälle pakottaen heidät vetääntymään. Sitten ensimmäinen porukka keräili lisää kiviä sekä voimia ja juoksi jälleen toisen porukan kiinni. Sitten toinen porukka otti esille kirveet. Meidän takapiha on aivan tappelutantereen reunalla. Musta 50 metrin päässä heiteltiin kirveitä! KIRVEITÄ! Huh. En tiedä, oliko heidän tarkoituksenaan edes osua toisiin vai oliko kyseessä vain uhittelu. En tiedä, mistä tappelussa oli kyse. Ilmeisesti jonkinlaisista heimosodista. 

Valkoiset jätetään aina tappelujen ulkopuolelle, joten ei mulla mitään hätää ollut. Musta tappelu oli lähinnä huvittavaa, mutta ehkä mun naurunpyrähdykset olivat hieman naiiveja. Eihän sitä tiedä, vaikka miehet olisivat ihan tosissaan toisiaan tappamassa. Poliisitkin äkkäsivät, mitä katujen välissä joutomaalla tapahtuu, ja kurvasivat autollaan joutomaan toiseen päähän, mutta tällöin nujakoitsijat olivat jo toisessa päässä. Sitten poliisit kurvasivat toiseen päähän, ja tietysti tappelijat olivat jo poliisien lähtöpisteessä. Poliisit ajoivat korttelin ympäri rallia, ja tappelijat menivät siksakkia aina korttelin päiden välissä. EIhän sille voinut kuin nauraa. 

Kiitos, Wadeye, eipä ole tylsää enää.



2 kommenttia:

  1. Haha, eipä ole teillä paljoa parempi terminaali! Paitsi että onko toi kotimaanlennoille? Sinne ei sentään pamahda joku ruusuisia lomahaaveita uinaileva ulkomaanturisti ja hajoa todellisuuteen kuten Turkuun. Vaikka joo, onko teillä tuolla edes vessaa? :D

    VastaaPoista
  2. EI. Ei myoskaan lapivalaisulaitteita tai minkaanmoisia vartiointimenetelmia. I like.

    VastaaPoista